Kulunut vuorokausi on ollut yksi elämäni raskaimmista ajoista, jollaista ei koskaan toivoisi, mutta joka on jokaisen koiran omistajan edessä jossain vaiheessa. Laumamme pienentyi kolmeen rakkaan Nemi-koiran päästyä ikiuneen =( Päätös oli äärimmäisen raskas, mutta se oli vain pakko tehdä, se viimeinen päätös rakkaalle.
Vapun aikaa 2019. Diagnoosi saatu jo.
Nemi haaveilee heinänsyönnistä <3
Juhannuksesta tämä oikeastaan alkoi. Silloin huomasin Nemin toisen etujalan paisuneen kainalosta alkaen ainakin kymmenen sentin matkalta. Silloin iski tajuntaan todellisesti, että nyt aletaan elää niitä viimeisiä hetkiä. Nemin kasvaimen ennusteessahan oli, että suurella todennäköisyydellä se lähettää etäpesäkkeitä imusolmukkeisiin, joten sillä hetkellä, kun jalan tilanteen huomasin, ymmärsin, jotain olevan aiempaa huonommin Nemillä. Nemi oli kuitenkin muuten hyvävointinen, mitä nyt ehkä hieman rauhallisempi kuin normaalisti ja heinää hän on syönyt varmaan viimeisen kuukauden ajan ihan urakalla. Siis oikeen ahmimalla ahminut. Juhannuksena tilanteen tajuttuani ymmärsin myös, että olen lähdössä heinäkuussa viikon reissuun ja en voi sinne lähteä, jos Nemin vointi romahtaakin sillä aikaa. En antaisi itselleni ikinä anteeksi, jos Nemi joutuisi viimeiset hetkensä viettämään jonkun muun kanssa!
Selfie-Nemi <3
Sattumalta Jenni pyysi juhannuksena treenaamaan ja käytiinkin pihakoirien kanssa ja siellä romahdin itse ensimmäisen kerran kunnolla sitten Nemin sairauden toteamisen jälkeen. Romahdus tuli kuitenkin oikeaan kohtaan, koska Jennillä oli mulle aivan oikeat sanat. Jenni osasi viisaasti pohtia, mikä on Nemin kannalta oikein ja viisasta, vaikka se tuntuisi pahalta. Tuolloin totesin vielä, että melkein toivoisin, että tulisi joku vielä isompi juttu, josta tietäisin, että nyt en voi enää asiaa viivytellä. Totesin myös, että ainoa oikea päätös Nemin kannalta on päästää Nemi pois ennen reissuani joka tapauksessa, koska ei se tila tule paranemaan, vaan pahimmassa tapauksessa se romahtaa juuri sen reissun aikaan. Lähdin juhannuksena Nemin jalan tilanteen huomattuani käyttämään Nemiä uimassa, koska olin Nemille luvannut, että ennen kuin Nemin pitää lähteä, hän pääsee vielä uimaan, jota rakasti aina paljon. Ja lupaukseni sain pidettyä. Sielläkin Nemi oli melko rauhallinen, vain pari kertaa kävi lyhyen uintipyrähdyksen, muuten odotteli lähinnä, että saa rantavedessä polskutella ja hyppiä kivien perään ja sitä sitten tarjosin.
Nemi <3 viimeisellä uimareissulla
Pienen lenkin Nemi jaksoi uidakin!
Koko viikon juhannuksen jälkeen käytin Nemiä yksin lenkillä ja hän sai aina paljon nameja ja rapsutuksia ja sai nuuskutella omaan tahtiinsa. Halusin viettää sitä yhteistä aikaa rauhassa. Nemi vaikutti onnelliselta elämäänsä ja vaikutti nauttivan yhteisistä kävelyistä. Ajattelin, että varaan ellille aikaa heinäkuun puolelle johonkin sopivaan päivään ennen reissua. Sitä päivää ei ehtinyt kuitenkaan tulla.
Nemi muisti hyvin, mikäs se sivu olikaan <3
Ja ihmetteli, kun taas pitää poseerata =)
Nyt ei kyllä jaksaisi enää, ota se kuva jo! Rakas <3
Kaunis rakas Nemi <3
Eilen tulin töistä kotiin ja käytin ensin pihakoiraset ja Ansan pikapissalla ja sitten Nemin, joka vielä siinä oli ihan normaali oma itsensä. Sisälle päästyä Nemi ei yhtäkkiä enää varannut tuolle jo aiemmin paisuneelle jalalle painoa, ei meinannut päästä makuulle, mutta ei myöskään meinannut päästä ylös. Onneksi kotoa löytyi kipulääkettä ja annoin sitä Nemille. Nemi oli tosi tuskaisen oloinen ja vain makasi paikallaan silmät kiinni ja se jalka paisui ihan limpuksi. Siinä vielä ajattelin, josko se kipulääke auttaa, mutta siinä meni aika pitkään ennen kuin se auttoi ja senkin jälkeen Nemi ontui jalkaa sen ollessa varpaisiin asti ihan paisunut. Siinä tilanteessa vain itkin ja lopulta tein päätöksen lähteä päivystykseen. En voisi jäädä odottelemaan viikonlopun yli tai vielä useampia päiviä kipulääkityksen turvin, enkä varsinkaan, kun pelkona oli, että vointi ehtii romahtaa sillä välin pahemmin. Ja toisaalta, se olisi vain pahimman siirtämistä eteenpäin, ei mitään muuta. Kipulääkkeen hieman helpotettua Nemin oloa, mielessä kyllä kävi, että kyllähän se vielä pärjää ja häntäkin heiluu. Nopeasti kuitenkin tajusin, että ei se niin mene, kyllä se varmasti pärjäisi, mutta olisi varmasti kipeä ja väistämätön olisi silti edessä.
Katse tulevaisuuteen =(
Neiti vahtikoira <3 Enää ei jaksanut keskittyä vahtimiseen.
Matkalla... =(
Viestittelin paniikissa ystävilleni ja Minna tuli sitten tueksi. Nemi sai syödä paljon nakkia ja herkkuja ja ehdittiin viettää eläinklinikan pihalla rauhassa aikaa toisen asiakkaan ollessa vastaanotolla. Ehdittiin ottaa Nemin tassusta mustejälki ja ehdin rauhassa halailla Nemiä ja itkeä sen turkkiin. Se oli oikeasti ihan hirveää ja meinasin itse pyörtyä itse lopetustilanteessa, onneksi Minna syötti suklaata ja toi limsaa ja lisää nenäliinoja. Minna varasi myös tuhkausajan ja lupasi tulla sinne mukaan kuskiksi myös. Ilman tätä kaikkea tukea olisin varmasti romahtanut täysin. Kello 23.21 Nemi pääsi pois, sinne sateenkaarisillalle, jossa se nyt saa juosta ilman spondari- ja kasvainkipuja, saa jahdata pupuja ja fasaaneita, saa syödä mielinmäärin iltaluita ja muita herkkuja.
Voi rakas Nemi <3
Viimeiset herkut Nemille <3
Vietettiin rauhallista aikaa vielä.
Piti olla tarkkana, vaikka sattui. Rakas Nemi <3
Hyvää matkaa rakkain Nemi <3 =,(
Ansa, Kinda ja Tuuma olivat mukana reissussa ja kotipihaan päästyä annoin kaikkien käydä haistamassa Nemiä vielä. Ansa oli hieman hämillään ja kierteli ja haisteli ihmeissään, samoin Kinda, mutta Tuuma ei halunnut mennä Nemin lähelle. Yö meni huonosti nukkuen ja heräsin aamuyöstä kauheaan paniikkiin, että Nemillä on kylmä autossa. En uskaltanut yöllä mennä katsomaan autoon, eikä se pelko tietysti todellinen olisi ollutkaan. Näin myös yöllä unta, että Nemi tulikin mun luokse pihaan ja olin vain onnellinen, että ei se kuollutkaan, vaan se on täällä edelleen. Uskon, että Nemi kävi siinä hyvästelemässä vielä. Kinda tuli normaalista poiketen ihan kylkeen kiinni nukkumaan koko yöksi, yleensä se nukkuu jalkopäässä peiton alla.
Tuhkaukseen vienti oli myös kauheaa, erityisesti jättää se rakas koira sinne. Olisi tehnyt mieli huutaa, että herätetään se ja otetaan mukaan. Valitsin Nemille kauniin uurnan ja laatan siihen, joten Nemi tullee ensi viikolla takaisin kotiin.
Koko tämä päivä on mennyt itkien ja välillä iskenyt ihan hirvittävä ikävä ja halu peruuttaa kaikki tämä, mikä tuntuu pahalta unelta. Minna piti mua tolpillaan tuhkaus-reissun ajan ja huolehti, että saan syömistä. Kävin Minnan seurana vielä nuuhkuttelemassa kaverin pentua, jolla on samanlainen kasvoväritys kuin Nemillä ja itkuksi se sielläkin meni, vaikka olikin hyvä, että pääsin hetkeksi pois kotoa. Illalla vielä Jenni tuli kylään ja taas piti itkeä ja muistella niitä kaikkia ihania muistoja, mitä Nemistä on. Hirvittävää oli sekin, kun käytin loppulaumaa pihalla pissalla iltapäivällä, niin Kinda juoksi suoraan autolle ja kierteli sitä haistellen. Päästin Kindan ja Ansan haistelemaan auton kokonaan ja tarkistamaan, ettei Nemi siellä enää ole. Ansa ja Kinda ovat olleet vähän huolestuneen näköisiä välillä, tajuavat selvästi, että mammalla on paha mieli. Tuuma on sen sijaan oma itsensä ja riekkuu minkä jaksaa. Ei tässä ole muuta vaihtoehtoa kuin jatkaa eteenpäin tällä laumalla, vaikka se kauheaa onkin. Tunteet heittelevät vuoristorataa ja hetkittäin ajattelen tehneeni täysin väärin, kunnes tajuan sen faktan, että tilannetta olisi voinut siirtää, mutta se olisi myös voinut mennä pahempaan. Nemi sai lähteä kuitenkin suht hyvässä voinnissa. Päätöstä tuki erityisesti se, että jo rauhoituksessa ollessaan Nemi reagoi todella voimakkaasti, kun eläinlääkäri nosti sitä kipeää jalkaa, hyvä ettei noussut ylös sieltä. Siinä sen vasta tajusi, miten kipeä se todellisuudessa oli ollut, se ei vaan ollut kipuaan näyttänyt, ennen kuin oli pakko. Talo on nyt kovin tyhjä, mutta onneksi kaikki hyvät muistot jää. Kiitos rakas Nemi, että olit täällä juuri minun koiranani <3 Hyvää matkaa rakas <3
Nemi ja hänen niin tärkeä hylkeensä <3 Sohvannurkka on nyt tyhjä =(
